Terveydenhuollon priorisointi

 

MIELIPIDEKIRJOITUS, hoidon priorisointi                              28.3.25

                                                                                                                      

Otsikko: “kuka saa, ja kenelle annetaan?”... 

 

...todetaan osuvasti vanhassa laulussa. “Suomalainen terveydenhoito vaati keskustelua priorisoinnista. Kaikkia potilaita ei kyetä hoitamaan”, totesivat jo viime syksynä johtajalääkärit. Vastaavasti terveydenhuollon tuotantotalouden apulaisprofessori Torkki painotti omassa puheenvuorossaan sitä, että “meidän ei pidä kysyä, pitääkö priorisoida, vaan miten priorisoidaan.” 

 

Priorisointi tarkoittaa asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Se ei tarkoita hoidotta jättämistä, vaan tarkoituksenmukaisten hoitokeinojen valintaa. Valitettavasti pula hoitajista, lääkäreistä ja hyvinvointialueiden rahasta määrää jo sen, että kaikki hoitoa tarvitsevat eivät pääse yksinkertaisesti ajoissa hoitoon. Näiden resurssien puute johtaa siihen, että valitaan ketä/mitä hoidetaan ja millä perusteilla. Vai johtaako? 

 

Tällöin eteen tulee arvovalinnat, eettiset ja moraaliset kysymykset mm. Ihmisarvosta, jokaisen ihmisen kunnioittamisesta, tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta. Jo perustuslakimme (19§) lähtee siitä, että “julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.” Se, mikä on riittävää, on valitettavasti tulkinnan varaista, eikä sitä ole lainsäädännöllisesti kovin tarkasti määritelty.  

Nykytilanne voi olla ongelmallinen potilaiden oikeuksien, ammattilaisten oikeusturvan ja valvonnan kannalta. On hyvä päästä eroon ns. piilopriorisoinnista, jossa on epäselvää, kuka on vastuussa ja kuka tekee päätöksiä ja millä kriteereillä. 

 

Avoin keskustelu on tarpeen tässäkin asiassa. Mitä julkisempaa ja läpinäkyvämpää priorisoinnista ja sen taustalla olevista arvoista ja kriteereistä saadaan, sitä varmemmin oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus toteutuu. Mutta mielestäni priorisointi ei saa perustua pelkkiin hoidon kustannuksiin tai ikään.

 

Pirkko Parjanen 

Porvoon ja hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan varajäsen 

Alue- ja kuntavaaliehdokas (KD) 

Itä-Euroopan tasoa?

 

MIELIPIDEKIRJOITUS                     29.9.2024

 

otsikko: ”Itä-Euroopan tasoa?”

”Suomi on vanhusten hoivassa Itä-Euroopan tasolla ja kaukana muista Pohjoismaista” toteaa tutkija-professori Teppo Kröger, joka keväällä palkittiin Pohjoismaiden arvostetuimmalla gerontologian ”Sohlberg” – palkinnolla.

Krögerin mukaan Suomessa on kyvyttömyyttä ja haluttomuutta nähdä vanhusten hoivaan kohdistuvien säästöpäätösten vaikutukset. Ympärivuorokautisen hoivan jatkuva vähentäminen on tehnyt kotihoidosta kotiin tuotavaa laitoshoitoa, koska laitoshoitoon pääsevät vain pahasti muistisairaat. Samalla omaisten hoitoroolin kasvattaminen on merkinnyt työssä käymisen vähentymistä.

Krögerin mukaan kaikki toimenpiteet tähtäävät vain säästämiseen, eivät palveluiden parantamiseen, saatavuuteen tai henkilökunnan työolojen parantamiseen. Kaikki tämä johtaa ”hoivaköyhyyteen”, joka tarkoittaa sitä, ettei ihminen saa tarvitsemaansa apua. Hoivaköyhyys lisää terveysongelmia, ennenaikaista kuolemaa ja muiden terveyspalveluiden ylikäyttöä, unohtamatta lisääntyneitä yhteydenottoja hätäkeskukseen tai päivystykseen.

Tätä taustaa vastaan Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen juuri tekemät linjaukset sosiaali- ja terveyspalveluiden karsimisesta Lapinjärvellä, Myrskylässä, Pukkilassa ja Askolassa ovat erittäin kyseenalaisia. Ne sotivat myös luvattua ”turvalliset, riittävät ja laadukkaat lähipalvelut”- periaatetta vastaan, jonka piti olla hyvinvointialueiden olennainen tehtävä ja tavoite.

Muut Pohjoismaat sekä Iso-Britannia satsaavat lähellä tapahtuvaan varhaiskuntoutukseen, jonka tavoitteena on toimintakyvyn palauttaminen ja ylläpitäminen – niin ettei kotihoitoakaan välttämättä aina tarvita. Miten meillä Itä-Uudellamaalla hoidetaan varhaiskuntoutus?

Voisiko tästä ottaa mallia Suomessa ja Itä-Uudellamaalla, jotta pääsisimme edes Pohjoismaiselle tasolle,